Oletko joskus haaveillut maallemuutosta? Ihanasti soljuvasta, harmonisesta arjesta luonnon ja eläinten keskellä? Rauhallisista aamukahvitteluista vanhan hirsitalon tuvassa villasukkiin ja huopaan kääriytyneenä? Maalaisromanttisesta kahvilasta tai pienestä puodista, joka tarjoaisi elannon perheelle? Minä en. Syytän perhosvaikutusta.

Olen perus mikkeliläinen eli heti lukion jälkeen Helsinkiin päästyäni yritin haudata menneisyyteni ja esiintyä paljasjalkaisena stadilaisena (mitä muuten Jokinotkon isäntä, Jyri, on). Sopeuduin ja kärsin vuosia vakavasta enbuskelaisuudesta. Mitään elämää kehäkolmosen ulkopuolella ei enää ollut. Matkustelin ja haaveilin muutosta New Yorkiin. Kunnes kotiuduin yhtenä aamuyönä Budabestistä ja avasin eteisen lattialta löytyneen kirjeen. Olin päässyt varasijalta opiskelemaan Viikin kampukselle biologiaa.

Tuo oli oman elämäni perhosvaikutus –hetki. Hetki jolloin rattaat lähtivät pyörimään vääjäämättä kohti maalaisunelmaa kahviloineen, eläimineen ja hirsitaloineen. Viikissä opiskellessani tapasin erään maataloustieteen opiskelijan, joka ei halunnut missään nimessä päätyä maanviljelijäksi sukutilalleen. Ja sitten menimme naimisiin ja aloimme odottaa esikoistamme. Ehkä pitäisikin syyttää raskaushormoneja eikä perhosvaikutusta, mutta kaikki kaikkinensa päädyimme lopputulokseen, että ihmisen, ja erityisesti kohta syntyvän pienen ihmisen, on hyvä elää maalla. Päätimme yhteistuumin jatkaa mieheni sukutilaa Keiteleellä (luulin muuten aluksi, että Jyri on kotoisin Kempeleeltä, mutta sillä ei lopputuloksen kannalta liene suurtakaan merkitystä).

Hyvin nopeasti kävi ilmi, ettei meistä kumpikaan solahtanut kivuttomasti vanhojen isäntien tahi emäntien (navetta)saappaisiin, joten jotain oli keksittävä. Hommasta piti tehdä omannäköistä ja –tuntuista, eikös se ole nykypäivän trendi? Siirsimme tilan luomuun ja vapautimme sonnit navetasta laitumelle ja ulkokasvatukseen. Aloitimme oman tilan lihan suoramyynnin ensin tutuille ja tutun tutuille ja kun tavara näytti liikkuvan, laajensimme toimintaa. Pidimme tilalla tapahtumapäiviä, jolloin ihmiset pääsivät katselemaan eläimiä (tässä vaiheessa meillä oli jo nautojen lisäksi lampaita, hevosia, kanoja, pupuja ja kissoja) ja ostamaan tilan tuotteita. Homma taisi jossain vaiheessa vain lähteä hieman käsistä, sillä kumpikaan meistä ei muista, että maatilamyymälä, kotieläinpiha, maalaiskahvila tai MAJATALO olisi varsinaisesti kuulunut omiin unelmiin. No tähän tuo kaikki lopulta kuitenkin johti.

Ennen maalle muuttoa muistan puhuneeni maalaistalosta kotoisin olevan ystäväni kanssa maaseudun vieraanvaraisuuden ja ”kaikille avoimien ovien” ahdistavan suunnattomasti ja vannoin pitäväni ovet lukossa ja verhot tiukasti kiinni. Samoin mieheni sai ihottumaa jo pihassa pyörivistä, mutta töitä tekevistä vanhoista isännistä ja kesäapulaisista, saatikka sitten joutilaista asiakkaista. Kuka hullu siis keksi, että me kaksi pyörittäisimme ihanan maalaisromanttista ja lämminhenkisyyttä huokuvaa kahvila-majataloa? Luin juuri eräästä yritysoppaasta, että yrityksen saa pyörimään vain, jos siihen uskoo itse 100 %:sti ja lisäksi tuntee vielä suurta intohimoa työtään kohtaan. On kuulemma myös syytä pohtia tarkoin, mitä pohjimmiltaan haluaa työkseen tehdä ja mitkä ovat omat arvot elämässä ylipäätään. Ehkä olisi kannattanut lukea nuo lauseet jo ennen tätä maalaiskahvila-projektia. Olisi ehkä säästynyt muutama työtunti…ja vähän rahaa.

Meidän kohdalla asiat siis lähtivät vain rullaamaan muutosinnostuksen vallassa johonkin suuntaan, jota emme näköjään määritelleet tarpeeksi hyvin. Samaan aikaan maalle muutosta ja oman pikku yrityksen pyörittämisestä maalaisidyllin keskellä hypetettiin niin paljon joka puolella, että aloimme vahingossa elää jonkun muun unelmaa. Pahoittelut, jos se oli juuri sinun.

Terveisin, Jokinotkon emäntä Jenni

 

P.S. Ilman kahvilaa täällä maalla on ihan mukavaa. Tule Enbuske käymään joku kerta.