”Pittää suora olla, eikä aatella pahoja, niinku muallista mammonoo ja mehtärahoja…” Näin lauleli aikanaan Tepon Jaska, hieno lauluntekijä, kappaleessaan Rakkaus ja metsärahat. Koetan olla mahdollisimman suora ja myönnän, että pikkuisen on pyrkinyt viime aikoina ajatteluttamaan nämä pakolliset pahat, mehtä- ja muutkin rahat. Tai paremminkin niiden puute. Taas on nimittäin se aika vuodesta kun maatiloilla (tai ainakin suurella osalla niistä) vedetään yhteen menneen vuoden tilinpäätöstä. Suurella osalla tuottajista homma on mennyt viime aikoina kalliin harrastuksen piikkiin. Viljaa ei ole kannattanut tuottaa enää pitkään aikaan, sama tilanne on ollut lihapuolella. Osa maitotiloista taitaa vielä porskuttaa jotenkuten, muttei niitäkään enää kadehtia kannata. Maaseudun Tulevaisuuden yleisönosastolla joku kiteytti asian osuvasti jotenkin näin: Suomalaista ruokaa syödään niin kauan kun tuottajilla piisaa metsärahoja. Nyt ei kuitenkaan olla yleisönosastolla, katsotaan siis nöyrästi peiliin ja mietitään, miten tässä näin kävi?

Oma tarkoituksemme ei ole ollut missään vaiheessa päästä rikastumaan näillä hommilla. Yllätys ei ollut sekään, että säästöön ei rahaa jää, ainakaan näin toiminnan alkuvaiheessa. Tarkoituksena oli elättää itsemme ja jälkikasvumme terveellisessä maaseutuympäristössä, jos mahdollista keskimäärin alle kellonympäryksen kestävillä työpäivillä ja tuottaa samalla laadukasta lähiruokaa. Meille ei ole mikään ongelma ajaa ruosteensyömällä autonkotterolla tai viettää harvat lomamme pääosin vanhempiemme ylläpidossa. Mutta se että pyörittääkseen tämän tasoista maataloustoimintaa lainojen lyhennyksineen on joka vuosi haettava karvalakki kourassa pankkilainaa tai parturoitava palanen perämetsää, se oli kieltämättä jonkinasteinen yllätys. Eihän sen niin pitäisi mennä.

Niin, meillä on vielä jonkin verran sitä perämetsää. Ei se mikään salaisuus ole. Jos tarkoitus olisi tehdä isompia investointeja tulevaisuuden tuotantoon (tai ryypätä itsensä tärviölle) silloinhan metsästä kuuluukin ottaa osansa. Mutta kun tarkoitus ei ole nyt tehdä kumpaakaan. Pitäisi vain ostaa siemeniä, paalimuovia, traktorin renkaita ja muita perusjuttuja, maksaa eläinlaskuja, vakuutusmaksuja, sähkölaskuja, peltojen vuokria… Ettäkö leimikkoa tekemään? Ei kuulosta terveeltä yritystoiminnalta, ei edes maatalousyrityksen ollessa kyseessä! Valitettavasti tämä on kuitenkin totuutta, muillakin kuin meillä. Maataloustuotannon ylläpito tuntuu olevan joillekin niin sydämen asia, että sen puolesta ollaan valmiita uhraamaan oman terveyden ja jaksamisen lisäksi maallinen omaisuus ja lasten perinnöt – luonnonperinnöstä puhumattakaan. Periaatteessa ihan hienoa, että joillain löytyy vielä näin paljon rakkautta lajiin. Itse en kuitenkaan koe tätä mallia mielekkääksi.

Olisiko meillä sitten vaihtoehtoja? On, on toki. Olemme siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että jätimme aikanaan nautapalatsit ja muut suurinvestoinnit tekemättä. Ainoa isompi projekti on ollut myymälän remontointi tilan vanhaan päärakennukseen. Melko iso investointihan sekin oli, mutta aika kohtuullinen kumminkin, isompien rinnalla. Emme ole myöskään haalineet velkarahalla peltoa, vaan makselleet kuuliaisesti vuokria suuresta osasta pinta-alaamme vuodesta toiseen. Emme roiku siis vielä totaalisessa velkahirressä. Tämä mahdollistaisi tuotannon alasajon suhteellisen lyhyessäkin ajassa.

Siispä eläimet korkealaitaiseen, pellot pakettiin, vuokrasopimukset irti ja metsätöihin! Kyllä sieltä sen verran vielä irtoaisi vihreää kultaa että saataisiin loput lainat maksettua pois, ainakin pienehköllä järjestelyllä. Voisihan sitä myös alkaa katselemaan fiksumpia hommia, koulutustakin periaatteessa riittäisi. Se olisi sitten siinä, Jokinotkon karjatila katoaisi ja haipuisi unholaan. Eläimet häviäisivät laitumilta, traktorien pärinä vaimenisi, pellot pusikoituisivat. Saatettaisiin niistä jokunen hehtaari laittaa kuusentaimellekin ja varmaan pieni perunamaa jätettäisiin johonkin pihannurkkaan. Ehkä myös pari lammasta ja muutama kana omiksi tarpeiksi. Vuokramaat kelpaisivat varmasti jollekin viljelykseen. Homma jatkuisi.

Ei ehkä kuitenkaan. Mietitäänpä uudelleen. Mihinkäs sitä viimeksi laitettiinkaan rahaa, kun metsää myytiin? Ai niin, ostettiin traktori, sininen ja kiiltävä. Käytettyhän se oli, mutta uudehko ja vähän ajettu. Hevosvoimiakin satakunta. Ennestäänkin niitä nelipyöräisiä oli, kaikkiaan neljä kappaletta vuosien varrella vanhan isännän hankkimia punaharmaita pikkuprutkuja ja yksi vähän isompikin. Tehoa yhteensä kaikissa suurin piirtein saman verran kuin isojen isäntien ykköskoneissa. Ei niitä tullut poiskaan myytyä, ajateltiin että josko noita vielä tarvitsisi, vaikka perunan laittoon tai piennarten niittoon. Ja saisihan niistä sitten vaihdossa tonnin tai pari, sitten kun laitettaisiin lisää niitä isompia, uudempia ja kiiltävämpiä… Ajateltiin että pakkohan niitä olisi laittaa, sata hehtaaria peltoa viljelyksessä ja karjamäärä sen kuin lisääntyy. Ei tässä muuten pärjättäisi.

Vai pärjättäisiinkö sittenkin? Kokeillaan edes. Ei pannakaan niitä vanhoja punaharmaita myyntiin, laitetaankin myynti-ilmoitus siitä sinisestä. Saadaan ehkä edes vähän metsärahoja takaisin ja sijoitettua järkevämmin. Konemiehiä täällä tuntuu riittävän, ja apua on ollut tarjolla niihin hommiin suorastaan avokätisesti. Keskitytään itse jatkossa enempi eläinten hoitoon ja tuotteiden myyntiin. Lastenhoitoonkin olisi mukava keskittyä. Pikkuisenhan siitä lystistä aina joutuu maksamaan, että joku ajelee puolestasi paalit pihaan tai säätää näpit rasvassa ferkun jarruja. Mutta siitä minä olen mielelläni valmis maksamaan. Mutta en edelleenkään metsärahoilla.

Jokinotkon isäntä