Puolisoni sai keväällä idean ilmoittaa minut Maaseudun Tulevaisuus-lehden samannimiseen, nuorille tuottajille suunnattuun kilpailuun. Leikkimieliseen kilpailuun etsittiin tulevaisuuden tekijöitä maatalousalalta. Kas kummaa, minut valittiin kuin valittiinkin kilpailuehdokkaaksi ja meille ilmoitettiin keväällä, että esittelyjuttua ja -videota tullaan tekemään kesäkuun aikana. Eihän siinä, hieno homma! Eikun miettimään nasevia sloganeita ja positiivista viestiä Suomen kansalle. Kyllä täältä maalta pesee muutakin kuin valitusvirsiä. Ja hyvää mainostahan tämä olisi myös yrityksellemme.

Kesä alkoi ja uusiin projekteihin tartuttiin innolla. Vanhasta tallista alkoi kehkeytyä saunarakennus, riihen kengitystä suunniteltiin, karavaanialuetta mittailtiin pihaan, lisäksi aloiteltiin pientä navettaremonttia. Eläimiä hankittiin: uuhia, kyyttöjä, ankkoja, poni.. Kotieläinpiha, kahvila ja lounasruokala oli tarkoitus olla auki kuutena päivänä viikossa, nehän hoituisivat maatilan rutiinihommien, eläinten hoidon ja peltotöiden ohella sekä parin kesätyöntekijän avustuksella. Viikonloput kierreltäisiin markkinoita burgerikojun kanssa. Puolisoni kävi lisäksi joka toinen viikko green care-koulutuksessa. Kas, jos päivässä ei tunnit riitä niin lyhennetään yöunia, kyllä se siitä! Nuorena sitä jaksaa! Ai niin, olihan meillä ne pari muksuakin – no, mummolassahan ne viihtyvät kivasti…

Jollekulle tämä saattaisi kuulostaa vain järjestelykysymykseltä. Itselleni tuli kuitenkin seinä vastaan. Se alkoi satunnaisena ärtymyksenä, pienetkin asiat alkoivat ottaa otsalohkoon niin maan vietävästi. Sitten alkoivat mennä yöunet. Yleensä niin hyvä ruokahalukin heikkeni, eikä sitä nyt aina ehtinyt syömäänkään, sitä kun oli olevinaan koko ajan niin kiire. Illalla huomasin kerta toisensa jälkeen kaikkien suunnittelemieni hommien jääneen tekemättä tai puolitiehen. Projektit seisoivat ja kaikki aika meni tilan arjen pyörittämiseen, huolimatta siitä, kuinka monta työntekijää tilalla lisäksemme pyöri (parhaimmillaan/pahimmillaan 6-10 hlöä itsemme lisäksi). Ja taas valvotti yöllä. Jos ei muksu herätellyt, niin keksin kyllä syitä valvoa ja murehtia milloin mitäkin: tekemättömiä töitä, tyhjää pankkitiliä kasvavine laskupinoineen, omaa ja perheeni kohtaloa – pahimpina öinä jopa maapallon tulevaisuutta. Maaseudun tulevaisuus jäi siinä kohtaa vähemmälle huomiolle.

Olimme aikanaan lähteneet määrätietoisesti muuttamaan tilamme toimintaa johtoajatuksenamme, että vähemmällä raatamisella on saatava leipä pöytään. Työtä kuitenkin tuntui kertyvän koko ajan vain enemmän. Pankkitilin saldo sen sijaan pysyi tuttuun tapaan nollan tuntumassa. Mietin seuraavaa lomaa, joka häämöttäisi ehkä jossain joulun ja uudenvuoden välissä. Iltatarkastuksella raahustaessa alkoivat päässä pyöriä synkät ajatukset. Koetin selvittää ajatuksiani kävelylenkillä. Siellä huomasin ajattelevani vastaantulevia rekkoja. Mitä jos? Vain pieni askel oikealle.. Minä, kahden terveen ja ihanan lapsen fyysisesti suhteellisen terve isä, hurmaavan puolison omaava aviomies ja jokseenkin jaloillaan seisovan maatilayrityksen osaomistaja, kehtasinkin edes ajatella tällaista! Mutta sellaista se on. Väsymys ei katso aikaa eikä paikkaa, eikä sitä, kehen se iskee. Maaseudun tulevaisuus seisoi erittäin huterilla jaloilla.

Romahdushan siitä lopulta seurasi. Se tapahtui viikonloppuna, jolloin olin saanut sovittua äijätreffit Kuopioon oluen ja rentoutumisen merkeissä. Aamukierrokselle lähtiessä vastaan kuitenkin käveli kyyttösonni, joka oli jo toistamiseen karkuteillä sillä viikolla. Pimahdin. Näiden kiittämättömien karvakorvien vuoksi raadan itseni tärviölle. Näiden takia en pääsisi koskaan mihinkään, korkeintaan rekan keulakoristeeksi. Perkele! Sain ajettua kovan onnen sonnin latoon, jossa raivosin sille pää punaisena. Paikalle saapuneet apujoukotkin saivat osansa ärjymisestäni. Kotona sisällä olin lyönyt nyrkillä seinään. Lasten nähden. Miten meni noin niin kuin omasta mielestä, kysyi vaimo. Hävetti ja itketti. Sain kerrottua vaimolle ajatuksistani. Rekan keuloista. Sovittiin, että tehdään jotain. Nyt. Päätettiin sulkea puoti, kahvio, kotieläinpiha ja ottaa muutenkin aikalisää. Helpotti heti jonkin verran.

Toimittajatkin alkoivat soitella. Pitäisi tulla tekemään sitä Maaseudun Tulevaisuuden juttua, päiväkin oli jo alustavasti sovittu. Kysyin, sopisiko joku toinen ajankohta. Ei millään, lomatkin painoivat reportterilla päälle. Sovittiin sitten tapaaminen, tehtäisiin sellainen elämänmakuinen juttu, jossa puhuttaisiin asioista niiden oikeilla nimillä. No, sellainenhan siitä vähän tulikin. Kameralle puhui todella väsyneen näköinen ja kuuloinen mies. Isäntä, joka unohti mainita, että tila elää lihan suoramyynnillä. Hyvää mainosta, tosiaankin. Kahvilan ja kotieläinpihan sulkemisen parhaan sesongin ajaksi muistin kyllä mainita, lehteen asti se ei kuitenkaan päätynyt. Jaksamisesta muistin jotain sanoa ja perheen tärkeydestä. Ja eläimiä taputeltiin, sehän on kivaa. Mutta että Maaseudun tulevaisuusko olisi tässä? Toivottavasti ei. Toivottavasti se näyttäisi edes vähän valoisammalta ja pirteämmältä. Parempaan päin kuitenkin mennään, pikkuhiljaa ja askel kerrallaan.

Edellisessä kirjoituksessa (Mitä tänne kuuluu??) kerroin reseptistä, jolla olen ajatellut selättää väsymykseni: töitä, lepoa, ravintoa ja vapaa-aikaa, muksujen ja vaimon kanssa oloa, kaikkea sopivassa suhteessa. Resepti tuntuu toimivan jokseenkin hyvin, mutta tarkkana saan edelleen olla, joka päivä. Takaiskujakin on tullut, ja välillä väsyttää edelleen. Pahin toivottomuus sen sijaan on jo alkanut karisemaan. Lenkilläkin olen käynyt. Rekat huristelevat ohi molemmin puolin. Antaa niiden huristella. Rekoilla on kiire, minulla ei niinkään.

jyrirudi

Terveisin,

Jokinotkon isäntä